TAIDEOPETUKSEN LYHYT TIE?

Aina välillä moni poliitikko kosiskelee poliittisia irtopisteitä nostamalla esiin taideopetuksen tärkeyden varhaiskasvatuksessa. Erityisesti toivotaan, että peruskoulussa lisättäisiin taide- ja kädentaitojen opetusta itseilmaisun välineenä, koska niiden uskotaan esimerkiksi vaikuttavan nuorten kielteisiin itseilmaisun tapoihin kuten häiriköintiin, kiusaamiseen ja syrjintään.

Millainen on lapsen ja nuoren tie kädentaitojen pelastavalla tiellä? Lapsi aloittaa jo 3–4-vuotiaana tanssin, musiikin ja taiteen harrastuksissa. Tanssiva, laulava, taidetta ja käsitöitä harrastavat nuoret ovat vanhempiensa ylpeyden aiheita. He eivät ole huonoilla teillä ja jaksavat paneutua koulunkäyntiinkin. Etevä lapsi on pahimmillaan vanhempien kasvatuksen onnistumisen mittari.

Yläasteella aletaan miettiä tulevaa. Vielä lukioiässä on sopivaa käydä liikunta-, kuvamaataito- tai musiikkipainotteista lukiota. Lukion jälkeiset valinnat eivät ole enää kovinkaan kulttuurimyönteisiä. Lapsi on 18 vuotta uskonut vanhempiensa ja ympäristön kannustamana kulttuurin voimaan ja alkanut uskoa parempaan elämään humaanilla uralla. Aivan kuin varkain tulevat yhteiskunnan, vanhempien, sukulaisten ja lähipiirin muunlaiset uravaatimukset. Enää ei olekaan sopivaa, että nuori valitsee apurahoilla ja pätkätöillä kulttuurihörhöilyn.

Kaikki tietävät tosiasian, että kulttuurialan pätkätöillä ansiotulot ovat pienet ja jopa satunnaiset. Siten nuoren on parempi on valita porvarillinen ammatti. Nuorelle ehdotetaan, että taide, musiikki tai tanssi ovat hyviä harrastuksia, mutta lääkäri, insinööri, sairaanhoitaja, opettaja ovat suositeltavia ammatteja. Nuoren usko yhteiskuntaan rakoilee.

Moni opettaja, insinööri ja lääkäri olisi halunnut muusikoksi, kuvataiteilijaksi tai kirjailijaksi. He tekevät työnsä hyvin ja tunnollisesti. Vapaa-aikana he harrastavat lapsuudessa aloitettuja kulttuuriharrastuksiaan ja moni heistä miettii ahdistuneena, että ovat hankkineet hyvän ammatin mutta olisivat olleet ihmisinä onnellisempia kulttuurialan työssä.

Yhteiskunnan talouden näkökulmasta kulttuuri ei ole innovatiivista ja rahallisesti kannattavaa yhteiskunnallista toimintaa. Sen sijaan kannattavia ovat tekniikka, talous ja informaatioteknologia. Arvokeskustelun tasolla taidekasvatus on jotakin toisarvoista taloudelliseen ja tekniseen ajatteluun tähtäävien arvojen rinnalla.

Tämä näkyy jo kulttuurialojen palkkauksessa. Tekniikan alan professorit ovat valovuoden edellä kulttuurialojen professorien palkkatasosta. Kulttuurin rahoittajat eivät itsekään enää usko kulttuuritekijöihin. Kulttuurin apurahat suuntautuvat enenevässä määrin yleisötapahtumille, työryhmille ja suurille hankkeille, joissa yksittäinen taiteilija on on sivuosassa, ja rahoitus suuntautuu loppujen lopuksi suurelta osin markkinointiin ja hallintoon.

Yhteiskunnan arvokeskustelussa ja apurahojen hakutilanteessa yksittäinen kirjoittaja, taiteilija ja tanssija jää nuolemaan näppejään. Yhden taiteilijan työllä ei nähdä olevan kulttuurista arvoa. Hänen työnsä vaikutusta ihmisiin ei voi mitata.

Esimerkiksi Riihimäen taidemuseon keramiikkataiteilija Gary Wornellin retrospektiivinen näyttely ei ehkä tavoittanut massoja, mutta itselleni näyttelykokemus oli kirjaimellisesti mittaamattoman arvokas.

Onneksi yhteiskunnasta löytyy vielä taidekasvatuksen ja inhimillisemmän kasvatuksen edelläkävijöitä. Edelläkävijöitä he eivät ole siksi, että he puhuvat taidekasvatuksesta. Edelläkävijöitä he ovat siksi, että ajavat asioita tekojen tasolla. Tunnustus kuuluu nyt taidekorkeakoulujen yhteistyölle ja Hollo-instituutin perustajille. Aalto-yliopiston ja Hollo-instituutin välillä on tehnyt selkeä arvoratkaisu.

Taidekasvatus edellyttää jatkuvuutta ja pitkäjänteisyyttä kasvatuksessa. Taide edellyttää harjaantumista taitoon. Taitoa ei saavuteta yhdellä tai kahdella viikkotunnilla. Yhteiskunnan yleinen arvokeskustelu tulkitsee, että taidekasvatus on yhteiskunnan resurssien hukkaamista talouden ja tekniikan innovaatioista. Meitä on ehkä liikaa, kun osa väestöä voidaan uhrata taloudellis-teknisen ajattelutavan ja toiminnan areenoilla. Toivoisin poliitikoilta, että he eivät kuormittaisi varhaiskasvatusta ja perusopetusta turhilla katteilla, vaatimuksilla ja lupauksilla, jos ei kulttuurikasvatuksen ja sen kautta saadun arvomaailman jatkuvuutta voida taata elinikäiseksi peruspilariksi elämälle ja jopa yhteiskunnassa arvostetuksi ammatiksi.

Vapaa tutkija ja tietokirjailija
Hanna Vilkka

6 kommenttia artikkeliin “TAIDEOPETUKSEN LYHYT TIE?”
  1. Hei, tämä on kommentti.
    Poistaaksesi kommentin, kirjaudu sisään ja lue artikkelin kommentit. Jokaisen kommentin kohdalla linkki, jonka avulla voit halutessasi muokata sitä tai poistaa sen.

  2. avatar Opettajatar sanoo:

    Jatkuvuus ja pitkäjänteisyys eivät ole yhteiskunnassamme muodikkaita, kustannustehokkaita ja mediaseksikkäitä asioita. Ikävä juttu, sillä taidon harjaannuttaminen vaatii juuri niitä. Hidastamista on onneksi alettu joidenkin edellä kävijöiden joukossa arvostaa, joten pieni toivo voi taidon vaalijoissa yhä elää.

  3. avatar Pekka Lampela sanoo:

    Kirjoitat: ”Yhteiskunnan talouden näkökulmasta kulttuuri ei ole innovatiivista ja rahallisesti kannattavaa yhteiskunnallista toimintaa.” Minä ja tutkimus olemme kanssasi eri mieltä.

    Peli-, musiikki- ja elokuvateollisuus ovat esimerkkejä innovatiivisista ja rahallisesti kannattavista toiminnoista jotka ovat sitä paitsi huomattavasti ekologisempia kuin useimmat muut teollisuudenalat. Useat tutkimukset osoittavat myös kuinka kannattavaa on kulttuuriin sijoittaminen yhteiskunnassa. Kulttuuriin sijoitettu euro tuottaa 2-2,5 euroa takaisin. Eipä taida helposti löytyä toista yhtä tuottoisaa laillista sijoituskohdetta muualta.

    Arvostus näinä lama-aikoina ei toki kulje samaa tahtia tuottavuuden kanssa, mutta harvoja asioita OIKEASTI ajatellaan tuloksellisuuden kautta. Ajatellaanpa vaikka ennalta ehkäisevää terveydenhoitoa. Tai parempi olla ajattelematta. Tulee vaan pahalle tuulelle.

  4. avatar Selkänahka sanoo:

    Pekka Lampelalle: Olisi tosissaan mukava nähdä kuinka tuo kulttuuriteollisuuden 2-2,5 -kertainen tuotto näkyy kulttuurin tekijöille? Tai oikeastaan: kulttuuria tehdään aika paljon ihan omasta halusta ja pakosta luoda vaikka ilman ansaintaakin. No hyvä, että joku edes rikastuu ilmaisella työllä. Taiteen ja kulttuurin hedelmät ruokkivat monta suuta. Ja ehkäpä totta on, että suu täynnä ei voi laulaa.

  5. avatar Pimu sanoo:

    Kirjoituksesta paistaa läpi taas kerran perinteinen kulttuurikäsitys, jossa kulttuuri tarkoittaa kaikkea ns. suurta yleisöä kiinnostamatonta toimintaa, jota pidetään hengissä lähinnä verovaroin ja tekijöiden omista kukkaroista. Ihmekö tuo on jos tukirahat menee markkinointiin kun kerran aihe itsessään ei jaksa olla niin kiinnostava, että siitä maksava yleisö aidosti kiinnostuisi ja olisi valmis kovalla työllä tienattuja rahoja laittamaan siihen. Jollain tavallahan sitä yleisöä on saatava kosittua, jotta seuraavaksi vuodeksi saataisiin taas julkista rahaa homman pyörittämiseen, mikä taas ei jätä pitkäjänteiselle kehittämiselle juurikaan sijaa.

    Niin kauan kuin nykyinen kulttuuritekohengitysjärjestelmä säilyy, niin kulttuurin tuki on niukkuuden jakamista, mutta jos sitä rahaa sijoitettaisiin myös sellaiseen toimintaan, joka alkuun päästyään myös tuottaisi rahaa niin ehkä sitä rahaa olisi sitten tulevaisuudessa enemmän jaettavaksi. Voisiko ajatella sellaista tukimallia, missä rahaa jaettaisiin myös muille kulttuurin aloille kuin pelkästään perinteisille klassisille aloille, ja sitten jos ja kun homma alkaa pyöriä ja tuottaa tulosta niin tukirahan saaja maksaisi saamaansa tukea kohtuullisen koron kera takaisin päin, millä rahalla taas pystyttäisiin tukemaan jotain uutta kohdetta.

  6. avatar Marjukka Lamminpää sanoo:

    Edellä on pohdittu lapsen kulttuurikasvatuksesta saamia hyötyjä a) kiusaamisen ym. epätoivotun käyttäytymisen estäjänä b)palkkatulona mahdollisessa tulevassa työssä.

    Ehkä pitäisi asiaa katsoa hiukan laajemmin? Opettajatar on oikeassa, kun hän mainitsee luovan työn vaativan pitkäjänteisyyttä. Nykyaikana tuotetaan usein kertakäyttökulttuuria Idols-malliin. Kaupoista saa ostaa puolivalmista tavaraa, josta itse liimaat kivan kortin tai käsityön. Mutta tosihan se on, että jos aikoo tulla jossakin taitavaksi, sitä pitää tehdä kauan ja tutustua asiaan monilta eri puolilta, alusta alkaen. Koulun tunti voi antaa voi antaa virikkeen harrastukselle, todellinen taito tulee kuitenkin sitten vuosien työllä, useimmiten omalla vapaa-ajalla.

    Miksi kannatta pitää taitoaineita opetussuunnitelmissa?
    Kulttuurilla ja taiteella on oikeutuksensa siinä, että se antaa itsensä ilmaisun välineen. Tänä päivänä se voi olla video tai tällainen blogisivusto, jota ei heti tule ajatelleeksi kulttuurina. Tuotos voi olla tehokas keino, jolla voidaan saada asioita aikaan. Nykyihmisen erityisesti pitää olla valpas ja kriittinen huomaamaan tilanteet, jolloin häneen yritetään vaikuttaa, ja toisaalta pystyä itsekin sanomaan sanansa toisten edessä.

    Toisaalta, jos ei tiedä kulttuurin historiasta, ympäröivän maailman estetiikasta, on muovi-tietotekniikka- ja betoniautiomaakulttuurin armoilla. Ympäristö muuttuu helposti ikäväksi ja ilottomaksi standardihalpatuotteiden täyttämäksi.

    Oma arvonsa on myös harrastamisen virkistävillä vaikutuksilla toisten samanmielisten kanssa iloitessa ja kokiessa työn ja aikaansaamisen iloa, jota on vaikeata rahalla mitata. Ääntään on kiva osata käyttää, vaikka lasta illalla nukutellessa tai satua kertoessa. Sitä muistoa ei voi mikään kaupasta ostettu tuote lapselle korvata. Kulttuuri itsessään on laaja käsite, se on siis sitä, mitä ihminen omalla toiminnallaan saa aikaan.

    Nimimerkki Pimu on osaksi oikeassa siinä, että miettii, mitä kulttuuri on.
    Kun suuret massat harrastavat monenlaista, on joukossa sitten aina joitakin, jotka erottuvat taitavina ja pystyvät siihen korkeakulttuuriinkin, jolla on oma oikeutuksensa ilmaisun kauneimpana kärkenä, josta me muutkin saamme iloita. Kultuurilla on myös pimeät puolensa, Ku Klux klaninsa, jotka on myös syytä tuntea. Taidekasvatuksella on tärkeä osansa ihmisenä kasvamisessa.

Jätä kommentti

css.php